Onko sulla muita kävelykavereita? Olihan niitä mulla, mutta ei ne ollut oikeita. Osaa raahasin perässä kuin rättiä, joku yritti pysyä pitkien askelien perässä. Mutta ei onnistunut. Tämä toinen sen sijaan oli yrittänyt luoda kaikenlaisia katseita jo jonkin aikaa, mutta ei tiennyt että toinen oli sokea kaikille katseille. Se näki vain äänen ja tietysti sormet. Pitkät ja kapeat, ei niin pitkät, paljon sormuksia, joitakin arpia. Niin sileät, että kauhistutti. Ja se ääni, kireänä korkeana joskus peiton alla tai vaikka ilman peittoa. Yöllä tai miksei päivälläkin. Ei ollut väliä oliko tumma vai vaalea, kunhan oli hyvä ääni. Millainen se sitten oli? Tietysti hiukan matala. Siinä kuului elämisen ääni. Eikä se elämä ollut pelkästään miellyttävää. Ainakaan sisältäpäin. Ulkoapäin kaikki näytti tietysti aivan uskomattoman upean hienolta. Ja upeelta. Joku väitti että se oli hiukan miesmäistä. Siis se matala ääni. Joku toinen että se oli vakuuttavaa. Mutta kuka vittu haluaisi kuunnella honottavaa akkaa, kylmäsi pelkkä ajatuskin. Ei millään pahalla.  Mutta mataliakin ääniä oli erilaisia ja oli tietysti SE ÄÄNI.  Siis eihän sen kanssa mitään puhunut, yritti repiä mielessään äänihuulet irti, niin ettei se olisi enää voinut arvostella. Eihän hän tietämättömyydelleen voinut mitään.  Mutta joutuisi maksamaan erilaisia summia sen vuoksi.  Ostatko - älä mieti osta - et osta vai - jos et osta - itket ja ostat. Kierrät tarpeeksi kaupoissa muutut ostarin helmeksi, pieneksi valkeaksi palloksi joka pyörii kaupan lattioita pitkin ihmisten jaloissa, vaatteiden ja hedelmätiskin välissä, unohtamatta kaljaosastoa, jossa erilaiset elukat tykkää leikkiä helmen kanssa. Ja se kolmas. Se olikin vaikeampi pala. Eikä pelkästään purtavaksi. Vaikeasti lähestyttävä, luotaantyöntävä.  Helposti lähestyttävä kun sanoi taikasanan. Olisko se voinut olla muna?